HARMONIAA JA HALIBATSUIBAA

Lemonatorin ja Egotripin lauluntekijät Lasse ja Knipi ovat pitkäaikaisia ystäviä, ja nyt on tullut aika viralliselle yhteistyön hedelmien julkaisulle. Tekeekö The Krispies riisimurorokkia vai snapcracklepoppia? Rumba ottaa selvää.

Tämä on helppoa. Toimittaja saattaa lusikoida katkarapukeittoaan kaikessa rauhassa, kun Krispies-kaksikko Lasse Lemonator ja Knipi Egotrippi pälättää parin haastattelun verran puhetta nauhalle. Erityisesti Lasse sinivihreässä Marimekon raitapaidassaan vaikuttaa kykenevän suoltamaan väitöskirjan verran koottuja selityksiä aiheesta kuin aiheesta. Kotimaista rokkiyhtyettä haastatellessa moinen ei ole turhan yleinen ilmiö. Pöydässä istuu myös Krispiesin taustavoimana vaikuttava Zen Garden -pomo Kari Hynninen. Ihastuttuaan The Jayhawksin viimevuotisen albumiin, hän halusi löytää jonkun saman tyylisuunnan edustajan myös Suomesta. Hynninen tiesi Lemonatorin ja Egotripin lauluntekijöiden harrastavan yhteisiä terapiasessioita, joissa melodiat ja harmoniat kohotetaan kunniaan ja tyrkytti kaksikolle levytysmahdollisuutta.

Knipi: ­ Meillä oli Lassen ollut kanssa tällaisia yhden biisin illanviettoja, joissa kumpikin oli vuorotellen saanut soittaa yhden biisin joltakin levyltä ilman selityksiä. Sitten vaan diggailtiin.
Lasse: ­ Mä opetin Knipin kuutelemaan Crosby Stills & Nashiä.
Knipi: ­ Joo, mut mä soitin sulle Gene Simmonsin soololevyä.
Lasse: ­ Mä olin unohtanut kuinka hieno se on. Meidän sinkullakin on yksi coveri sieltä.

Sekä Lasse että Knipi myöntävät kuuntelevansa pääasiassa laulumelodioille perustuvaa musiikkia.

Knipi: ­ Kyllä se sellaista pääasiassa on. Joku Laika & The Cosmonauts menee vielä läpi, mutta siihen se melkein jää.
Lasse: ­ Mulla on aika laaja spektri. Mä kuuntelen esimerkiksi vanhaa jazzia ja klassista. Jotkin konejututkin menee läpi, Massive Attack ja Portishead. Mutta sellaista pelkkää säksätystä mä en jaksa. Tai laskukoneella sävellettyä eurohumppaa.

Kitarakaavasta poikkeavan musiikin tekemistä Lasse ei kuitenkaan ole kokeillut.

Lasse: ­ Mä en osaa. Tai en mä kyllä ole yrittänytkään. Mutta enhän mä esimerkiksi osaa soittaa jatsia. Paha mennä tekeen.

"Luonteessa ei satu olemaan rokkiuhoa"

Solid Gold Rockstars kuulostaa alkumetreiltään asti ennakko-odotuksiakin enemmän Lemonatorilta. Heissä on The Byrdsiä särökitaradraivilla ja autotallirokkaavaa Jellyfishiä. Laulumelodiat kiidättävät kitaravetoista voimapoppia, kuten mahtisinkut (I'm On The) Radio ja Solid Gold Rockstars osoittavat. Vasta tarkemman tutustumisen kautta löytää Krispiesin erityispiirteitä; laiskasti venyttelevissä balladeissa kundien kantrihippipuoli pääsee irti, ja kuten levyn tittelikin osoittaa, bändi harrastaa rutkasti kieli poskessa -huumoria.

Lasse: ­ Totta kai Krispiesissä on itseironiaa. Kun omassa luonteessa ei satu olemaan sellaista hirveätä rokkiuhoa. Meidän painopiste on kuitenkin enemmän musiikissa, mikä on tietysti hirveän epäkaupallista, koska rokkiahan myydään asenteella. Krispiesin ideologian voi pukea vanhaan hyväksi todettuun iskulauseeseen "jos liikaa kelaa, relaamatta delaa."
Lasse: ­ Tämä sessio tuli hyvään saumaan, koska mulle ei ollut kauhean selvää mihin suuntaan Lemonatorin musaa tulisi viedä. Krispies puhdisti pään tollasista turhista kelailuista. Sellainen lapsenomainen tekemisen ilo tuli takaisin. Ettei kelaa, vaan skulaa, kuten Andy sanoo. Se on oikesti se juttu, se vaan unohtuu liian usein.

Sessio tarjosi sekä Lasselle että Knipille myös mahdollisuuden kirjoittaa lauluja heidän normaalista käytännöstä poikkeavalla tavalla.

Lasse: ­ Musta oli nastaa tehdä biisejä kimpassa. Siinä ei tule ollenkaan sellaisia jumitusvaiheita kuin yksin tehdessä. Toisen ideat ruokkii omia ja kommunikointi vie asioita eteenpäin. Aina löytyy joku ratkaisu ja jutut etenee.
Knipi: ­ Koko ajan oli sellainen paineeton ja rento fiilis, koska mitään odotuksia ei ollut. Tärkeintä oli vaan, että jutut kuulosti omasta mielestä hyviltä.
Lasse: ­ Sellaista luovaa rentoa tilannetta ei synny kenen kanssa tahansa. Mullakin on vaan muutama tuttu, joiden kanssa se onnistuu. Meille kummallekin tässä tapauksessa laulujen kirjoittaminen oli varmaan isoin poikkeus Egotripin ja Lemonatorin tapaan tehdä musaa, koska nyt vastuu biisintekemisestä jaettiin. Voisihan sitä tietysti harrastaa muissakin yhteyksissä, mutta se on hankalaa ellei se tapahdu luonnollisesti.
Knipi: ­ Hyvien ideoiden tunnistaminen on tärkeää. Vaikka jokin pätkä ei itselle heti toimisikaan, mutta toinen sanoo diggaavansa sitä, siihen uskoo.
Lasse: ­ Sellanen vaatii molemminpuoleista kunnioitusta, että kumpikin luottaa toisensa arvostelukykyyn. Me nyt pääsääntöisesti tykätään samantyyppisestä musiikista, ei tullut sellaisia tilanteita että toinen olisi halunnut johonkin kohtaan hevifalsettia tai progekitaraa.

Albumin saundipolitiikan kelaamisen kaksikko sanoo jättäneensä tuottaja Tom Nymanin huoleksi.

Knipi: ­ Suoraan sanoen mulla ei ollut mitään hajua, miltä se tulee kuulostamaan.
Lasse: ­ Me luotettiin Toman näkemykseen. Me ei studiossakaan haluttu kelata liikaa.

"Wau, oonks mä tehnyt ton?"

Tarinan alkusysäykseen kuului Lassen kasettisessio, jossa hän kävi läpi kotona nauhoittamiansa ideanpoikasia. Melodianpätkiä ja riffintynkiä irtosi myös Knipiltä ja yhdessä alkoi palapelin kasailu, jossa ideat ruokkivat toisiansa.

Lasse: ­ Heti ekan illan aikana saatiin kolme biisiä kasaan ja oltiin tohkeissamme. Täähän on helppoa!

Herra Kurki on tunnettu ideantaltionti-addiktiostaan. Kaikki päähän pälkähtävä on saatava nauhalle. Kotona pitää nauhurissa olla oikeaan kohtaan kelattu kasetti kaiken aikaa valmiina.

Lasse: ­ Mutta ilman sitä mä en muista mitään ideoistani. Yhdessä vaiheessa kun mä leikin neliraiturilla mä väänsin vielä joka ideasta vaikka väkisin biisin ­ tai vaikkei mitään ideaa olisi ollutkaan. Mä kuuntelin nekin nauhat nyt kun Krispiesille etsittiin matskua ja täytyy sanoa että päätä tuli pudisteltua. Mitään writer's blockeja mulle ei ole tullut vastaan. Välissä tulee tosin kausia, jolloin omat jutut kuulostaa itselle hirveän huonoilta.
Knipi: ­ Mun tilanne on erilainen jo siitäkin syystä, että mulla ei tällä hetkellä taida olla himassa yhtäkään äänittävää laitetta. Mä en määrällisesti tee läheskään niin paljon biisejä kuin Lasse ja mun näkemykseni eroaa siinäkin, että mä luotan muistiini. Annan pään toimia filtterinä ja uskon että ne ideat mitkä mä unohdan, ei ole olleet muistamisen arvoisia. Mikä ei tietenkään välttämättä pidä paikkaansa.
Lasse: ­ Mä kyllä äänitän kaikki melodianpätkät ja muut mitä mieleen juolahtaa. Kun mä kävin läpi arkistojani, mä jouduin välissä olemaan itsekin haavi auki: "Wau, oonks mä tehnyt ton?" Sieltä löytyi jotain kertosäkeitä, joita mä en ollenkaan muistanut tehneeni. Mutta todennäköisesti meidän ero on vaan siinä, että Knipillä on parempi muisti. Knipi saattaa vaan ottaa kitaran ja tempasta yks kaks kuuden uuden laulun ideat pöytään. Ihan ulkomuistista.
Knipi: ­ Egotripin biisien kanssa mun työtapa poikkeaa paljon tietysti jo siinä, että suomen kielisiä sanoja miettii paljon englantilaisia pidempään. Tuntuu ettei suomeksi voi vetää vaan ihan halibatsuibaa. Noissa mun kirjoittamissa Krispiesin biiseissä on jotain sellaisia, joihin mä en ole saanut väännettyä sanoja suomeksi. Niissä on ollut vaan sellaiset rak'än'roul-lyriikat.
Lasse: ­ Mä olen panostanut jo tällä, mutta erityisesti tulevalla Lemonator-levyllä, entistä enemmän sanoituksiin. Siihen, että ne ja musiikki tukisivat toisiaan ja kulkisivat samassa moodissa. Mä olen pyrkinyt sahaamaan turhat lauseet pois, mikä on helvetin työlästä, mutta mä uskon että niistä voi sillä tavalla saada antoisampia. Olen huomannut, että biisit missä on edes vähän mietitty sanoja, on sellaisia joihin kyllästyy paljon hitaammin. Biisehin joissa teksti ei itsellekään merkitse mitään, tahtoo kyllästyä ja niiden esittäminen tuntuu työläämmältä.
Knipi: ­ Mun täytyy kyllä puolustaa tätä halibatsuippa-osastoa, koska mä pidän suuresti sen alan hyvin tehdyistä jutuista.
Lasse: ­ Mutta niinhän mäkin pidän. Joku Kiss on hyvä esimerkki. Knipi: ­ Niin, ne on helvetin humoristisia juttuja, vaikkei niistä olisi edes kaikkia tarkoitettu huumoriksi. Sitten mä tarkoitan myös tällaisia sarjakuva- ja bubblegum-tekstejä. Ne kolme tekstiä, jotka me väsättiin kimpassa tälle levylle on kyllä melkoista halibatsuippaa.
Lasse: ­ Joo, kahdestaan on hauskaa tehdä sellaista. Yksin sitä ei niin helposti synny. Mä itse olen huomannut yhä enemmän ja enemmän kirjoittavani vain ihmissuhdetarinoita. Enää ei ole mitään halua kauheeseen anarkiaan tai vittuiluun. Eikä jaksa heitellä mitään suuria viisauksia, kun ei ole mitenkään viisas. Ei siinä sitten jää kauheasti vaihtoehtoja.

Vauhtiin päässyt Lemonaattori vetää välissä henkeä ja jatkaa monologiaan.

Lasse: ­ Välillä on nastaa tehdä juttuja kelaamatta, mutta mun pitää ajatella myös että mä tuun esittämään niitä biisejä keikoilla, mun pitää jaksaa toistaa niitä. Mä uskon että yleisö aistii helposti, onko laulajalla tylstää tai ihan pelkkä rutiinivaihde päällä kun se esiintyy. Sen takia niiden sanojen täytyy olla itselle tärkeitä.

Toimittaja on saanut lautasensa tyhjäksi ja huomauttaa, ettei nonsense-lyriikoiden tarkoitus yleensä olekaan vedota älyyn, vaan vastaanottajan primitiivisemmälle tasolle.

Lasse: ­ Joo, sehän myykin paremmin. Sitä paitsi hyviä halibatsuippa-tekstejä on helvetin vaikeaa tehdä. Paul McCartney taisi joskus sanoa, että on paljon helpompaa kirjoittaa Yesterdayn kaltainen melankolinen balladi kuin Tutti Fruttin onomatopoeettinen ryöppy wop-bop-a-lop-bop-a-lop-bam-boom.
Lasse: ­ Sellaset on helvetin vaikeita, koska se on ihan veteen piirretty viiva, onko se juttu nerokas vai korni.

"Tää on hyvien biisien kaatopaikka"

Saadessani Solid Gold Rockstarsin ensi kerran levysoittimeeni, sen sun and fun -henki tuntui päälleviivauskynän sivalluksilta siihen tosiseikkaan, että viimeisen parin kuukauden aikana Helsingissä ei aurinko ole näyttäytynyt kuin pari kertaa vilaukselta. Pimeässä harmaan pilvimassan saarroksissa, loputtoman loskan ja myrskytuulen keskellä tuntuu vähän hölmöltä kuunnella kertosäkeitä auringonpaisteesta ja sinitaivaasta.

Knipi: ­ Mutta voihan sen kokea sellaisena keinoaurinkona talven keskellä. Vähän kuin ne Café Engelin lamput.

Lienenkö pahasti väärässä, kun veikkaan suurimman osan albumin kappaleista syntyneen viime kesänä?

Lasse: ­ Kyllä ne on silloin tehty melkein kaikki. Tollaisia ei kyllä tällä säällä synny. Kun mä itse kuuntelin tota levyä, kiinnitin kanssa huomiota siihen että siellä on summerdaytä ja sunshinea aika rutkasti.

Krispiesin levyä mainostaviin lehti-ilmoituksiin on kerätty valittuja paloja levy-yhtiöiltä ympäri maailmaa tulleista kommenteista.

Knipi: ­ Me lähetettiin meidän ekaa sinkkua joka puolelle. Tuli puolenkymmentä valokopiota kiitoskirjeestä, mutta noissa paikoissa joku oli ilmeisesti jopa kuunnellut sen levyn. Lasse: ­ Monet ulkomaisista levy-yhtiöistä lähettää levyn myös takaisin. Sellainen kaksi kertaa postissa kiertänyt cd tulee ihan romuna takaisin himaan. Mutta se oli yllätys, että jotkut noista tunnetuista firmoista kommentoi meidän sinkkua, koska jonnekin Nudeen tulee varmaan viisikymmentä demoa päivässä.

Kari Hynninen toteaa Zen Gardeniin tippuvan viisi nauhaa viikossa, "ja niidenkin kuuntelussa on tekemistä."

Knipin ja Lassen lisäksi nelijäsenisessä Krispiesissä vaikuttavat rytmiryhmän muodostavat Heikki Tikka (rummut) ja Aleksi Mänttäri (basso). Lasse Kurjella oli jälkimmäisen kanssa Little Big Little -niminen orkesteri ja he ovat pyörittäneet yhdessä myös Grateful Dead -tribuuttibändiä.

Lasse: ­ Heikki tuli Aleksin kautta mukaan. Nehän soittaa kimpassa tajutttoman hyvin. Vaikka Knipi ja minä olemme Krispies siinä mielessä että me tehdään biisit, mä toivon että tulevaisuudessakin tämä ryhmä tekisi yhteistyötä, koska meillä on hyvä kemia.
Knipi: ­ Mä sanoisin, että biisit on ehkä meidän, mutta saundi on Hesen ja Aleksin.

Krispiesin kantakaksikon tulevaisuudensuunnitelmiin lukeutuvat yksittäisten keikkojen ohella uusien Lemonator- ja Egotrippi-albumien puuhaaminen.

Knipi: ­ Ensi jouluksi tehdään Krispies-sinkku. Meillä on Santa Claus Is A Friend Of Mine -niminen biisi valmiina.
Lasse: ­ Mutta mä haluan painottaa että Krispiesin idea on ettei suunnitella mitään. Tää on meille hyvien biisien kaatopaikka.

Teksti: Jarmo Juhala