EGOTRIPPI KÄVI KUILUN PARTAALLA

Egotripin tuskien sävyttämä tauko päättyi kun yhtyeen viides studioalbumi Matkustaja saapui kauppoihin. Ei ole uusi levy aivan sellainen mitä yhtyeeltä odotettiin, mutta sitäkin kokeellisempi ja monipuolisempi tekele se on. Egojen biisejä ja levynkansiakin rustaava kitaristi Knipi sanoo "matkalaisen" purreen yllättävänkin hyvin faneihin.

- Mä olen saanut todella, todella liikuttavia sähköposteja, tekstiviestejä ja on sitä palautetta tullut ihan tuntemattomilta kadullakin, sanoo komean parran kasvattanut Knipi muikeana.

Pari vuotta kestäneen paussinsa aikana viisikko kutistui yhdellä soittoniekalla, kun basisti Mikko lähti siviilikiireidensä vuoksi yhtyeestä.

- Kun Mikko lähti bändistä, tuntui ettei meillä ollut mitään hävittävää.... Nämä biisit tehtiinkin täydellä sielulla ja sydämellä vain ja ainoastaan meille itsellemme. Tätä levyä tehdessä meille ei oikeasti merkinnyt hevonv:kaan mitä ihmiset tulevat siitä ajattelemaan. Tällä kertaa ei edes pysähdytty ajattelemaan miten me mahdetaan biisejä soittaa livenä, koska sillä ei yksinkertaisesti ollut merkitystä. Suurimmat ongelmat levynteossa olikin funtsia, että kuulostetaanko me nyt tarpeeksi Egotripiltä vai ei. Sen ajatusmaailman yli kun pääsi, niin kaikki rupesi toimimaan. Ja nyt kun levy vihdoin on valmis ja julkaistu, niin tajuan että tältä me nyt sitten kuulostetaan, piti ihmiset siitä tai ei, selvittää Knipi ja jatkaa:

- Kaiken edellämainitun jälkeen on aivan järjenvastaisen mahtavaa että fanit näyttävät ottaneen levyn omakseen.

"Soittohommatkin seisahtuivat"

Entä millä tapaa lähestyitte biisejä tällä kertaa. Laitettiinko sähkökitarat jo alkuvaiheessa nurkkaan nojaamaan. Matkustajahan on aiempaa kevyempää tavaraa.

- Ei. Meillä oli montakin rokkibiisiä sävellettynä joiden oli tarkoitus tulla levylle, mutta parin kuukauden sanoitusblockin jälkeen tajusin, että tää ei tällä kertaa ole se juttu. Se tuntui yksinkertaisesti feikiltä, ja mikään ei ole pahempaa kuin feikkaava rokkibändi. Kaiken takana pitää pystyä seisomaan. Akustisen kitaran voimakas läsnäolo levyllä johtuu aika pitkälle siitä että me ei käyty treenaamassa seitsemään kuukauteen. Tämä johti siihen että biiseistä tuli pakostakin vähän rauhallisempia. Himassa mä en ikinä soita sähkistä, pelkästään akustista.

Mikä uuden levyn teossa oli vaikeinta?

- Alkuun pääseminen. Näin käy aina mutta tällä kertaa se tuntui todella pahalta. Biisejä ei tahtonut syntyä ja mä kävin läpi jotain hirveetä identiteettikriisiä. Tunsin oloni bändissä todella yksinäiseksi eikä kommunikointi toiminut oikeastaan kenenkään kanssa. Päätin lopettaa soittohommat niin pitkäksi aikaa kunnes kitaraan tarttuminen taas tuntuisi hyvältä. Puoli vuotta siihen meni. Me ei Mikin kanssa muistaakseni tavattu kertaakaan tänä aikana. Kaikille oli selkeästi tullut jokin seinä vastaan. Sitten pikkuhiljaa muutamia biisejä syntyi ja alkoi tuntua siltä että ehkä tässä sittenkin voisi olla järkeä yrittää saada levy kasaan.

"lauluhommat jakoon Beatles-hengessä"

Mikä levyn biiseistä hivelee erityisesti korviasi?

- Jokainen levyn biiseistä on jossain vaiheessa ollut mun lempibiisi, mutta ehkä Varovasti nyt on mulle se kaikkein läheisin ja rakkain. Siinä on jotenkin onnistuttu vangitsemaan jotain maagista. Mä toivon että se välittyy myös muille. Sehän ei todellakaan ole mikään tyypillinen Egotrippi-biisi ihan senkin takia että minä laulan. Me käytiin Mikin kanssa muutamia aika hyviä keskusteluja tuosta mun laulamisesta ja päätettiin että tää levy tehdään Beatles-hengessä. Eli se jonka ääni sopii biisiin parhaiten, se laulaa. Levylle ei sitten kuitenkaan päätynyt kuin kaksi mun laulamaa biisiä ja se sopii mulle mainiosti.

Miten levyn nimeksi päätyi Matkustaja?

- Matkustaja oli yksinkertaisesti yhden biisimme nimi. Kansitaidetta miettiessäni yritin mahdollisimman aikaisessa vaiheessa keksiä levylle nimeä jotta voisin aloittaa työn ajoissa. Heittelin ideoita suuntaan ja toiseen ja Matkustaja sattui näyttämään hyvältä kannen kuvan kanssa. Se myös tuntui antavan kuvalle ja samalla koko paketille uuden merkityksen. Ainoa mikä siinä mätti oli se, että se tuntui panevan aivan liikaa painoa sille biisille. Mutta kun pähkäilyn jälkeen se päätettiin jättää pois, ei ongelmaa enää ollut. Se on kaunis biisi mutta jostain syystä se ei tahtonut istua levylle. Pitää vähän miettiä mitä sen kanssa tehdään. Mun mielestä se on liian hyvä b-puolelle.

"Oma Sgt. Peppers uupuu vielä"

Millaisena näet bändin lähitulevaisuuden? Joudutaanko uutta levyä odottamaan taas kolme vuotta.

- Nyt kysyit vaikean kysymyksen. Lähitulevaisuus nyt näyttää aika keikkaisalta, mutta seuraavasta levystä en uskalla sanoa mitään. Mä toivon ja rukoilen että seuraavan levyn tekeminen olisi helpompaa ja se voitaisiin aloittaa mahdollisimman nopeasti. Mutta Matkustajan tekeminen on opettanut että päivä kerrallaan on mentävä ja varman päälle ottaminen johtaa umpikujaan.

Egotripin ensilevystä on kymmenen vuotta aikaa. Onko yhtyeen ura mennyt siten kuin kuvittelit sen menevän? Mitä tavoitteita bändillä on vielä saavuttamatta?

- 90-luvun alussa suomen musabisnes oli todella surkeassa jamassa. Ajatus levytyssopimuksesta tuntui jo itsessään todella kaukaiselta. Mä olin kuitenkin päättänyt että sellainen hoituu tavalla tai toisella. Sen suurempia kuvitelmia mulla ei henkilökohtaisesti ollut. Meidän suunnitelmat olivat muutenkin hyvin pieniä. Tyyliin: pääsisipä keikalle. Se saavutettiin ensimmäisen kerran vuonna -93, ja levytyssopimuskin saatiin seuraavana vuonna. Sen jälkeen tavoitteita on tullut koko ajan lisää mutta kyllä puhdas soittamisen riemu oli mulle kaikki kaikessa.

- Jos nyt jotain tavoitteita pitäisi miettiä, niin oma Sgt. Peppers tai Pet Sounds olisi kyllä kiva tehdä.

"Alter egona Salty Nütz"

Mikä Suomen tämän hetkisessä musiikkielämässä on pahiten pannuun?

- Ehkä sellainen yleinen pitkäjänteisyyden puuttuminen ottaa aivoon kaikista eniten, mutta se tuntuu olevan menossa parempaan suuntaan. Voin tosin olla väärässä. On kuitenkin hienoa nähdä että nykyään levy-yhtiöt ottavat talleihinsa muutakin kuin viiden pennin tekno-akteja. Mulla ei henkilökohtaisesti ole ollut valittamista oman yhtiömme suhteen. Päinvastoin. Matkustajaa tehdessämme oli hieno huomata ettei kukaan tullut ehdottelemaan säksätysluuppeja tms "modernimpaa soundia" levymyynnin edistämiseksi. Helpointahan yhtiölle olisi ollut vaatia bändiltä ilmiselviä hittejä ennenkuin seuraavasta levystä edes keskustellaan. Sen sijaan meitä ymmärrettiin ja meille annettiin mahdollisuus luoda jotain todella henkilökohtaista ja meille arvokasta.

- Mutta kyllä mua vähän pelottaa että jos levyt ei myy tarpeeksi. Olen nähnyt niin paljon omia sankareita saavan kenkää kun ei kassa kilise. Me kuulutaan kuitenkin siihen riskiryhmään jota ilman levy-yhtiö pärjää muutenkin.

Muistelet uudessa Suosikissa muutaman muun artistin tavoin hevimenneisyyttäsi. Tekisikö koskaan mieli vetää nahkahousut jalkaan ja jyräyttää vielä kerran pienet heavy metallit kehiin?

- Meillä on muutamien kaverien kanssa meidän iki-ihana Beltrose -orkesteri jossa saa temmeltää ja kohkata jos siltä tuntuu. Kerran ollaan vain käyty treenaamassa, mutta sitäkin ahkerammin ollaan keksitty taiteilijanimiä. Mä olen Salty Nütz. Nahkahousut taitaa kuitenkin mun mitoille olla jo vähän liikaa.

"Kuulen parran kasvun"

Millainen musa on kolissut sinulle viime aikoina? Mitä levyjä cd-boksista löytyy tällä hetkellä?

- Viime aikoina mä oon kuunellut aika paljon Tom Pettyä. Lainasin kaverilta äijän boksin ja olen ollut ihan tohkeissani. Grant Lee Phillipsin koko tuotantoa olen käynyt intensiivisesti läpi. Uusista jutuista Mew on kolahtanut, samoin tuon Billy Corganin Zwan-yhtyeen Mary Star of the Sea.

Tämä ei liity musiikkiin, mutta on suorastaan pakko kysyä, että kannattaako tuollaisen tuuhean parran kasvattaminen? Onko siitä mitään sosiaalista haittaa? Pelkäävätkö pikkulapset kun kävelet kadulla?

- Tämä mun parrankasvatushan lähti alunperin ihan vitsinä. Päätin kasvattaa parran, jotta muistaisin aina peiliin katsoessani, että nyt pitää levy saada valmiiksi. Levynteko kuitenkin venyi niin pahasti, että aloin pikkuhiljaa tottua partaan. Mulla tuo parrankasvu on vielä nopeaa ja joudun normaalisti ajamaan partani päivittäin... On tämä ollut leppoisaa aikaa. Ei ole pikkulapset pelänneet. Sen sijaan olen huomannut että saan kulkea paljon enemmän rauhassa kuin ennen. Ennen kun mulla oli pulisongit, oli aina joku mulkvisti kutsumassa Elvikseksi tai jotain muuta omaperäistä. Onhan noita "aja partas"-tyyppejä nytkin, mutta huomattavasti vähemmän. Mä yritän vaan rauhallisesti käskeä niitä painumaan vittuun.

"Keikkatantereet kutsuvat"

Sanohan vielä sananen tulevista keikoista. Millä mielellä pakkaatte kamanne ja painutte keikkatantereille? Entä onko Egotripillä joitain tiettyjä rutiineja joita vaalitte keikkareissuilla? Entä raideri?

- Keikoille lähteminen jännittää mua aivan sairaasti, mutta niin pitääkin. On kyllä sairaan hyvät fiilikset päästä soittamaan ja tuntuu että tätä varten on jaksanut rehkiä. Se, että pääsee tapaamaan faneja on hienoa. Siitä on aivan liian pitkä aika.

- Me tullaan soittamaan suurinta osaa uuden levyn biiseistä keikoilla. Mikki ottaa mukaan koskettimet ja minä akustisen kitaran. Se, että on vähän riisutumpia biisejä setissä tuo heti vähän lisäjännitystä. Setti tulee kuitenkin painottumaan aika pitkälti kahteen viimeiseen levyyn vaikka vanhempaakin materiaalia soitetaan. Kyllä meidän keikoilla ne Unihiekkaa ja Koivuniemen herra kuullaan. Meillä on kyllä muutamia, tai varsinkin yksi mielenkiintoinen rituaali, mutta sitä ei ehkä kannata julkisuudessa kertoa, päättää Knipi salaperäisesti. No, ehkä hän paljastaa sen ensi kerralla.

Teksti: Jouni Hirn